Näyttelijän näkökulmasta -blogi, osa 2

Näyttelijän näkökulmasta -blogi, osa 2

Ajatuksia Ruokarouvan tyttären ensimmäisestä treeniviikosta näyttelijän näkökulmasta.

Keskeneräisyyden ylistys!

Huom! Teksti saattaa sisältää paljastuksia epätäydellisestä näyttelijästä ja hänen roolihenkilöstään!

Hahmottelimme viime viikolla näytelmää kronologisesti ohjaajan johdolla, ja ohessa harjoittelimme musiikkia. Esitän näytelmässä siis parikymppistä Kirsti Erikssonia, joka etsii omaa suuntaansa unelmien ja odotusten seasta.

Askel 1: Lähes tyhjä taulu

Harjoituskauden alussa pyrin aina suhtautumaan rooliini kysyvästi ja uteliaasti. Jätän auki mahdollisimman monta roolia määrittävää tekijää, ja jos olen jo päättänyt jotain, kyseenalaistan senkin. En siis halua valita etukäteen itsestäänselvimpiä ratkaisuja roolihenkilön ominaisuuksiksi ja toimintatavoiksi. Esimerkki: Jos Kirsti vaikuttaa yhdessä kohtauksessa itsevarmalta, onko hän sitä aina. Haluan sen sijaan löytää asioita harjoituksissa kokeilemalla. Teen tätä vastaan ratkaisukeskeistä luonnettani – usein tekisi mieli tehdä heti valmista. Uskon kuitenkin, että tyhjentämällä päätäni omista ennakkoluuloistani, annan mahdollisuuden sellaisille asioille löytyä, joita en itse, yksin järkeilemällä osaisi löytää. Myös Kirstin roolissa haluan suostua prosessiin, enkä mennä sitä pakoon.

Askel 2: Keskeneräisyyden ylistys!

Uuden aloittaminen on kasvokkain olemista keskeneräisyyden kanssa – myös tällä kertaa. Perjantaina kokeilimme ohjaajan kanssa Kirstin monologin kautta hänen suhdettaan yleisöön. Olimme juuri löytäneet Kirstin tavan puhutella yleisöä välittömästi ja olla heille avoimena tunteistaan. Huomasin, että minua alkoi yllättäen nolottaa olla siinä katseiden alla. Tämä tunne on minulle tuttu varsinkin näyttelijäopintojeni alkuajoilta. Se on jonkinlaista paljastumisen pelkoa, epävarmuutta ja liittyy juuri harjoitteluvaiheen keskeneräisyyteen. Tällöin keskityn olennaisen sijasta enemmän siihen, miten epämukavaa on olla ohjaajan ja muun työryhmän silmien edessä ei täydellisenä ja valmiina, vaan hukassa olevana ja keskeneräisenä.

Tajusin jo kouluaikana, että asenne harjoittelemista kohtaan täytyy saada muuttumaan, jotta voin toimia tässä ammatissa. Suurin osa työstä kuitenkin on harjoittelua ja etsimistä. Tämä vaatii edelleen jatkuvaa päättäväisyyttä ja harjoitustilanteessa nousevien epävarmuuksien hyväksymistä ja joskus myös niiden ohittamista. Onneksi asenteeni keskeneräisyyttä kohtaan on muuttunut. Tällä kertaa päätin sanoa tuntemukseni ääneen ohjaajalle ja vastanäyttelijälle. Tunne asettui heti uomiinsa eikä saanut enempää voimaa. Näin pienetkin asiat saattavat olla todella tärkeitä sujuvan työskentelyn kannalta.

Näyttelijänä saattaa joskus tulla valheellinen tunne siitä, että olen yksin keskeneräinen, kun työhön liittyy muiden katseiden alla työskentely. Näissä hetkissä helpottaa se, että asettaa oman tekemisensä laajempaan kontekstiin: ”Minun työni on tärkeää, mutta se on vain yksi osa kokonaisuutta”. Kaikilla muillakin on prosessi kesken, sillä samaa juttua tässä tehdään. Fakta on kuitenkin se, että me kaikki haluamme samaa: etsiä ja löytää parhaan mahdollisen esityksen.
Nykyään jopa nautin etsimisvaiheesta.

Askel 3: Kenen tarinaa minä haluan kertoa?

Viime viikon harjoituksissa etsimme Kirstin ja Allin – siskosten – balanssia. Alli on mahdottoman ulospäinsuuntautunut, unelmiaan tavoitteleva ja tunteensa ulospäin suuntaava runonlausuja (johon ensilukemalta samaistuin helposti). Kirsti sen sijaan pitää tunteet enemmän omana tietonaan, eikä turhia ”häiritse” äitiä tai muita elämänsä ihmisiä tunteillaan tai unelmillaan.

Ohjaajamme Sini Pesonen kuvaili Kirstin olemusta kontrolloiduksi, ainakin siskoonsa verrattuna. Hän sanoi, että yksi näytelmän suuri linja on juuri Kirstin vapautuminen. Huomasin, että minulla nousi tästä ajatuksesta ensin vastareaktio. Olin halunnut nähdä Kirstin alusta asti vapaana ja rohkeana sankarittarena, joka häikäilemättä kulkee haluamiaan polkuja. Olisin halunnut kertoa sankarin tarinaa. Kun otin ajatuksen vastaan, homma muuttui kuitenkin kiinnostavammaksi. Itse asiassa on paljon mielenkiintoisempaa näytellä henkilöä, joka vielä etsii omaa tietään. Henkilöä, joka monista eri syistä peittelee omia tunteitaan, unelmiaan ja halujaan. Eikö tämä ole paljon tunnistettavampaa? Ehkä tärkeimpänä teemana viime viikolla löytyi se, että kulkeaksemme omaa polkuamme, tarvitsemme rohkaisua muilta. Vaikka siltä rämäpäiseltä siskolta tai kontrolloivalta äidiltä. Yksin ei pärjää kukaan.

Näytelmän teemat vapaus ja kontrolli ovat siis näköjään olleet myös ensimmäisen harjoitusviikon teemoja. Selviytyminen oman keskeneräisyyden kanssa on jotenkin ihanan inhimillistä. Kysymys on pitkälti siitä, miten sitä sietää. Onneksi on olemassa lomat, jolloin kaikki epävarmuudet voi luvan kanssa unohtaa, ja ottaa niistä vapaata. Itse siirryn sukulaisten, somettomuuden ja jouluntunnelman pariin. Rentouttavaa ja lämmintä joulua kaikille!